Kahdesti olen ollut ”loppuraskaana”.
2vuotta sitten yksin. Ei stressiä, ei huolta. Jotenkin vaan olin ja olo oli todella seesteinen.
En jännittänyt synnytystä – luotin itseeni sekä ammattitaitoisiin kätilöihin.
Olin hankkinut kaiken valmiiksi; sängyt kasattu, vaunujen kunto tarkistettu. Kaapissa oli minulle siteitä, vauvalle vaippoja. Varuiksi pari korvikepurkkia ja pulloa. Minulle erilaisia juotavia; mehua ja limua. Pakastimessa valmiiksi tehtyä ruokaa ja sairaalakassikin oli valmiina. Kassin päällä vielä lappu mitä pitäisi muistaa ottaa lähdön hetkellä mukaan kuten esim neuvolakortti sekä lompakko.
Jopa vara-avaimet olin pakannut sairaalakassiin.
Turvakaukaloon olin pakannut kotiutumisvaatteita kaksin kappalein koosta 44 (jos olisikin ollut pieni poika) sekä 52cm. Ei vara venettä kaada.
Nyt kun eletään raskausviikkoa 36 niin tilanne on aivan toinen.
Edelleenkin kyllä luotan omaan kroppaani ja ammattitaitoiseen henkilökuntaan, mutta siihen se jääkin.
Stressaan miten J:n (ja L:n ollessa meillä) hoito järjestyy synnytyksen ajaksi ? Kuinka nopeasti apukädet pääsevät meille? Kuinka nopeasti mies pääsee paikalle jos sattuu olemaan arkipäivä ja pojat pitää vielä hakea päiväkodeista ?
Kuitenkin hoen itselleni että olen hoitanut tämän ennenkin yksin, mutta mies haluaa mukana niin ilmeisesti hänen puolestaan asiaa jännitän.
Lisäksi yksi iso huolenaihe on se, miten J pärjää ilman minua ? Tähän mennessä J ei ole ollut minusta erossa kuin yhden vuorokauden kerrallaan ammulassa yökyläillessään.
Tiedän että mies pärjää – kyse ei ole siitä. Todennäköisesti J pärjää myös ja myös minä pärjään. Pitäisihän minulla olla sylissä pieni ihme.
Mutta silti se särkee sydäntä ajatus olla yhtäkkiä erossa. J on vielä kuitenkin liian pieni ymmärtämään miksi äiti on poissa ja kuinka kauan kestää esim 2 yötä ?
Myös on vaikeaa muistaa se, että en tosiaan ole nyt yksin. Minun ei tarvitse ostaa kaappeihin ruokaa, juomaa, vaippoja ym etukäteen eikä täyttää pakastinta.
Tätä matkaa kulkee mukana mies, joka jokaiseen tuskasteluuni esim puuttuvasta mehusta toteaa, että osaa hänkin isona miehenä käydä kaupassa ja tuoda sairaalaan minulle mitä haluan. Matkaa sairaalaan on kotoa huikeat 3km ja kyllä hänkin haluaa minua ja vauvaa tulla tervehtimään.
Ja onhan toki otettava mahdollisimman positiivisesti se asia, että kun vauva kotiutuu niin olen siinä kiinni. Varmasti isommat pojat reagoivat tähän ja eritoten J. Tekee varmasti hyvää miehen ja J:n suhteelle olla hetki kahdestaan ennenkuin palaan kotiin mukanani kauan odotettu vauva, joka todennäköisesti vaatii äitiä kokoajan lähelleen, eikä äiti ole enää yhtälailla vain isompia poikia varten.
Vaan nyt ulos nauttimaan pikkupakkasesta ja lumisesta maisemasta!